Oltiin äsken, mamman valitsemaan huonoon auringonlaskun jälkeiseen aikaan, Miirun kanssa valjastelemassa meidän pihamaalla. Tirpuset sirkutti sielä vielä, vaikka ilma oli jo viilennyt melkein miinuksen puolelle. Nähtiin ulkosalla myös pikku paistosten lisäksi kaksi isoa kanaa muistuttavaa paistia ja niitä sitten aikamme vaaniskeltiin. Kun mä (Wilma) lähin jolkottelemaan kanaa kohti aikeina tietenkin saada se kiinni ja tehdä siitä meille iltapalaa, jätti mamma tietenkin isoine jalkoineen jälkeensä liian kovan metelin ja toinen niistä ... safaaneista lähti lentoon päästäen semmosta kauheeta potpotus ääntä. Tuo palvelijan rotisko sitten meni nauramaan mun järkyttyneelle ilmeelle ja lässytti jotain siitä kuinka peläistyin kanan aiheuttamaa ääntä. Oikeestihan mun kauhistuut ilme johtui aivan tyystin muusta. Olin nimittäin kovin järkyttynyt siitä kuinka kömpelö mamma voikaan olla. Ei saatu sitten ollenkaan ruuaksi fasaani paistia, koska toinenkin niistä läksi juosten karkuun.
Jatkettiin kasaani (kana+safaani=kasaani) apajilta sitten pienien matsien jälkeen liikkumaan eteenpäin kohti paikkaa, josssa näkyi jo nurmikkoa! Maistoin ensimmäistä kertaa tänä vuonna sitä aina-niin-ihanaa ruohoa. Ai että se oli hyvää, vaikkakin ruskea ulkonäkö ei niin houkuttelevalta näyttänyt. Mamma lupasi kasvattaa mulle pääsiäiseksi omaa heinää, ettei mun tarvi popsia sitä tuolta ulkoa, koska näiden herkkujen kukoistusaikahan on vasta parin kuukauden päästä.
Koska mamma onneton unohti ottaa kameransa mukaan reissulle ei tapahtuneesta saatu kuvamateriaalia. Siispä kaiveltiin vanhoja arkistoja ja sieltä löytyi yksi ainoa tähän tekstiin liittyvä kuva.
Siinä meikä ikkunalla seurailemassa paistien touhuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti